This is me!

"No jos ei sieltä tule tyttöä, niin sit sieltä tullee poika!"



Niin sanoi armas isäukkoni, kun äitini aikanaan kertoi tiineydestään. Ja josko Jumalassa jotain humoristin vikaa oli, niin loi jonkinmoisen väliinputoajan. Sellaisen kuin minä. Vuosien saatossa olen pohtinut usein, että jos Luoja olisi edes pallit suonut, niin laiskottelulle ja ryyppyreissuille olisi jonkisortin luonnollinen lupa. Sitä vastoin olin saamattomin nainen jonka koskaan olen tuntenut, ja usko pois, - minä tunnen heitä paljon!



En ollut tarpeeksi vanha, että työkyvyttömäksi oisi voineet sanoa, mutten enää tarpeeksi nuorikaan, että kaiken voisi iän piikkiin laittaa. En ollut sieltä rumimmasta päästä, mutten tarpeeksi kauniskaan, että oisin luvan kanssa saanut olla tyhmä. Ja jotenkin se surkean elämäni oravanpyöri pyöri spinnerin lailla silmissä jälleen kerran oksentaessani keittiön lavuaariin. Mulla oli viikon putki takana ja muutama viimeinen aivosolu oli noussut silmien taa huutamaan aselepoa. Jostain syystä aloin itsekkin olla melko varma siitä, että nyt oisi hyvä laittaa taas korkki kiinni ja kerätä voimia, -ja ennen kaikkea itsetunnon rippeitä. Jostain syystä myö oltiin Miisan kanssa päätetty nostaa statustamme, ja hulvattoman muuntautumispäivän päätteeksi asteltu TopVermoon ja tilattu ainoastaan viinejä, joiden nimet luultiin osaavamme lausua, sekä drinkkejä jotka sädehti kilpaa discopallon kanssa. Miisan alehallin irtoripset alkoi lerpattaa jo puolilta öin, ja aamulla se yski niitä jo keuhkoistaan. Mulla vastavärjätty punainen tukka oli kaiketi joutunut vappuvärin kohteeksi, tai sitten sen poispesussa oli laistettu, sillä tanssilattialla kerätty hiki sai värin valumaan pitkin otsaa. Olin ennenpitkää muistuttanut tappelun sankaria, sillä portsari soitti jossain vaiheessa poliisit paikalle. Tuossa vaiheessa Miisa oli jo leijuvien ripsiensä saattelemana onnistunut oksentamaan ensimmäiset satsit ylös, jolloinka toinen puoli tukasta oli latvoista klimppiintynyt haisevaan vatsanesteeseen. Enkä varmaan itsekkään mikään kapakan kaunotar ollut, verevän näköisenä, korko kengästä poikki tanssittuna. Yritin pelastaa tilannetta viettelemällä nuorempaa konstaapelia. Kähisin niin seksikkäästi kuin osasin ja annoin luomien lepsua kuin Marilynillä. Ilmeisesti olin muistuttanut enempi kuolemaa tekevää matelijaa, kuin viettelijätärtä, ja näin ollen meiltä evättiin nauraen jopa maijakyyti kotiin. Kävelymatka tuli, ja jollei tilanne oisi hävettänyt niin suunnattomasti, olisin aikanaan rustannut reklamaation virkavallalle virkavelvollisuuden rikkomisesta. Tai sitten en. Tuskimpa sitäkään olisin oikeasti saanut koskaan tehtyä.



Miisa oli häipynyt nurkista parin päivän kuluttua, sen maksa ei kestänyt enempää statuksennostoa. Itse jatkoin sinnikkäästi glamour-elämääni rakentamalla viinaksistani ainoastaan eksoottisia drinkkejä. Kas, spurguthan vetää vain kossua ja vettä, mutta arvonsa tunteva nainen juo vain kaikkea hedelmäistä tai kivan väristä. Tai kyllä se kossukin kelpasi, kunhan siinä on pieni sateenvarjo. Tai sekoitustikku. Tai kunhan se nautitaan lasista eikä suoraan pullosta. Niinpä... Viimeisin yritykseni saada tehtyä pinacoladaa, oli kaataa Tapiota aimo loraus yhteen survotun Pirkan vaniljajäätelön kanssa. Samanlaiselta pirtelöltä ne telkkarissakin näytti, joskin niihin oli koristeeksi aina lyöty viipale ananasta ja drinkkiä hörppi ruskea malli, jonka hampaat loisti kilpaa auringon kanssa. Minä keikistelin aikani peilin edessä tuoppini kanssa, mutta näin vain kalmankalpean silmät punaiseksi juoneen naisen, jonka tukka muistutti yliajettua kettua ja hymyn sijaan joka hörpyllä suuhun tuli pieni pisara oksennusta.



Tällä haavaa päässä jyskytti kokonainen trumpettiorkesteri, kaikki eri tahdissa. Suuta asusti karvainen kameli ja naapurin kissa tuntui kusseen mua silmille. Mä en tiedä häpesinkö, vai jaksoinko kunnolla välittää edes siitä. Status oli nostettu juuri sille tasolle, kuin se oli aina ollutkin, eikä siihen selvästikkään ollut tulossa muutosta. Katselin aikani kämppäni kaaosta ja päätin sulkea silmät ja leikkiä että juuri näin olisin parhain feng shui, kung hai, vai mikälie...



Isäni oli ollut aikansa onnesta soikeana saadessaan pikkuprinsessan, mutta vuosien myötä kasvoi kauhunkankeaksi jälkikasvunsa kasvavan kylän tunnetuimmaksi juoppoharpuksi. Aikansa se yritti ojentaa ja opastaa, mutta rujo kieli ja likainen mieli vei voiton vanhoillisuudesta. Pari kertaa vuodessa tuo jaksaa soitella ja kysyä kuinka on töitten laita, mutta aina tuo siirtyy puhumaan säästä ja mummon pahenevasta osteoporoosista. Pari vuotta siitä osteoporoosista on small talkkia jauhettu ja vähitellen alan miettimään, että mun olisi aika googlata, että mitä hiton vaiva se edes on, kun ei poiskaan tunnu lähtevän.