Malla saapuu kylään

Empä ehtinyt viedä ajatustani pillillä imemisestä sen pidemmälle, kun ajukoppani saatettiin asteittai takaisin maakamaralle kummallisen kopinan turvin.
Pää oli sekaisin kuin haminan kaupunki, mikä sai joka kerta miun miettimään, että miten sellainenkin kaupunki pystyssä pysyy mikäli oikiasti on niin sekaisin kuin väitetään. Mikäli sekavuus tosissaan on samaa luokkaa omani kanssa, ei siellä ympyräkaduilla taida tosiaan yhtään elävää ihmisolentoa enää samoillakkaan karanneiden vappupallojen ja tuulenpesien keskellä.
Kopina paljastui vähitellen koputukseksi, joka sai mulla samointein niskavillat pystyyn.  Oli sillä kissalla otsaa! Tulla nyt uudestaan niin pian äskeisen rosvoretkensä päälle!
Ehkä tämä vappupallo oli vihdoin laskeutumassa yläilmoista, tai sitten jotain maalaisjärjen rippeistä sai miut havahtumaan omaan tyhmyyteeni.  Kissat tuskin koputtaisivat ovea..

Koputuksen sijaintikin oli häiritsevä.  Sillä se ei kuulunut ulko-ovelta.
Kesti tovi jos toinenkin hahmottaa oman asuntoni pohjakuvaa, kunnes paikansin sen kuuluvan pesutuvan ovelta.  Kuka hitto pyrkii sisään talon nurjalta puolen, saunan ja suihkun välittömästä läheisyydestä?? Mieleeni ei tullut ketään muuta kuin epätoivoinen raiskaaja ja murtomies.
Otin käsiini lähimmän lyömäaseeksi luokiteltavan, mikä paljastui lähemmässä tarkkailussa paistinlastaksi. En tiennyt enää edes omistavani moista.
Hiivin oven taakse, nostin puisen paistinlastan lyömäasentoon ja rykäisin oven auki hurjan huudon saattelemana.

Olen varma, että viina on vaikuttanut koordinaatiokykyyni, sillä metrin päästä on liki mahdotonta olla osumatta johonkin liki kahdenmetrin mittaiseen ja satakiloiseen järkäleeseen, mutta niin vain tuli mahdotonkin jälleen todistettua mahdolliseksi. Paistinlasta hujahti kaksikymmentä senttiä ohi kohteestaan ja sai miut näyttämään entistä tyhmemmälä.
Tulija oli Malla. Vuosien takainen hyvänpäivän tuttuni.  Tai lähinnä kännipäivien tuttuni. Tuo oli joskus tullut baarissa vastaan kun myö Miisan kanssa oltiin siellä juhlimassa. Malla oli kova ottamaan viinaa kun sille päälle sattui, mutta koska hän suurimmaksi osaksi keskittyi jonkinsortin ituhippeilyyn ja vähemmän viinan juontiin, ei meistä koskaan mitään sydänystäviä ollut tullut.
Mutta nyt, tuo mustaan pitsimekkoon ja mustaan pitsiboleroon sonnustautunut mustat kiharat omistava omituinen otus seisoi oveni takana eikä ollut moksiskaan tervetuloseremoniasta jonka  olin paistinlastan kera järjestänyt.

-"Malla??" Mie puuskutin silmät selällään pelästyksestä.
-"Viivi." Totesi Malla tyynesti.  "Oon yrittäny soittaa sulle jo parin päivän ajan, mutta et oo vastannu."
-"Joo, tota. Mulla on ollut vähän tekemistä." Valehtelin, vaikken kuollaksenikaan muista koska viimeksi tein kuulo-, taikka näköhavainnon puhelimestani.
-"Ruokaa?" Malla kysyi viattomana.
-"Tä?  Mitä ruokaa?? Mitä sää länkytät?!"   Aloin voimaan pahoin adrenaaliryöpystä, enkä todellakaan jaksanut nyt Mallan tai kenenkään muunkaan arvausleikkiä tähän hätään.
-"Niin, siis kun sulla on toi paistinlasta. Että teitkö ruokaa?"

Tuijotin tovin kädessäni rystyset valkoisena puristamaani paistinlastaa eikä mikään tahtonut mennä kaaliini.  Näin silti helpommaksi kääntyä kannoillani mitään sanomatta ja jättää pesutuvan oven auki. Jääköön Malla pihalle pitämään monologiaan tai tulkoon sisälle. Ihan sama.
Olin juuri vajoamassa sohvalleni, kun itse itsensä kylään kutsunut tuttavani päätti omatoimisesti vallata sen. Lysähdin päätäni pudistellen viereiseen nahkaiseen nojatuoliin. Tää oli painajaista.

Malla tuijotti tovin ympärilleen. Kuin arvioidakseen sisustustani, joka kieltämättä koostui tällä haavaa pitkältikkin pulloista, tölkeistä, nenäliinoista ja valmisruokapakkauksista kärpäsparvineen. En muista Mallan koskaan käyneen luonani, joten oli hämärän peitossa, miten tuo osasi luokseni. Ja miksi helvetissä se istui sohvallani ja haisteli tyynyäni??
Kaikesta päätellen Malla mietti ihan sitä samaa, nyrpistäessään nenäänsä ja laskiessaan tyynyn käsistään mahdollisimman kauaksi.  Muistelin häpeissäni pyyhkineeni juuri kainalohikeni tuohon samaiseen tyynyyni, ja nyt jäljellä olevat inhimillisyyden rippeet nostivat päätään. Olinkohan keskivertonaista saastaisempi yksilö?

-"Sulla on täällä kosminen tunnelma. Vähän ku vajoais mustaan aukkoon."
-"Joo.  Oon satsannu feng suihin. Musta jokaisella tölkillä pitää olla oma paikkansa. Ja pitsarippeellä. Eihän tää maailma muuten pyöris. Mun ainakaan. Mitä naapuritkin sanois?"
-"Hajukin on aika infernaalinen..."
-"Kiitos." Vastasin, enkä yhtäkkiä tuntenutkaan oloani enää hirmu saastaiseksi.

Malla kurtisti otsaansa sekunnin murto-osan ajan, vilkaisi lattian rajaan jossa näkyi vielä kaistale yrjö-pepperoni-pitsapaketin kulmasta, ja sulki sitten silmänsä kuin pyyhkiäkseen kaiken mielestään.
-"Mä tulin tarjoomaan sulle töitä. Ja Miisalle. Ensviikonloppuna ois mun vanhempien 40v-hääjuhlat. Ne on puutarhajuhlat joissa tarjoillaan boolia ja voileipäkakkuja, coctailtikkuja sun muuta. Ne tarttis sinne tarjoilijoita."
Ilmeeni varmaan paljasti Mallalle ihmetteleväni kovin miten ihmeessä myö Miisan kanssa liityttäisiin johonkin pihakirkereihin ja tarjoilijoihin, koska Malla suomensikin heti puheensa;
-"Niin, siis koska Miisa on tarjoilija koulutukseltaan. Ja varmaan säkin tarttet ylimäärästä rahaa. Ja onhan sullakin.. tietynlainen kokemus anniskelupuolelta."

En tiennyt oliko Malla käsittänyt jotain pahasti väärin niiden parin vuoden tuntemisen ajalta, vai enkö mie tiennyt parhaasta ystävästäni niinkään paljoa, kuin koulutuksen? Miisan tarjoilu oli kyllä mun nähdäkseni rajoittunut aina itselle ja korkeintaan mulle juomien kantamiseen Top Vermossa, sekä niiden kumoamiseen. Mun anniskelupuolen kokemus taas oli aivan itseopittua ja vuosien mittaista tiivistä opiskelua. Maistelua. Opiskelua. Maistelua...  Äh!

Koska mie en siinä krapulassa kyennyt saamaan sanaa suustani kiistääkseni tai myöntääkseni enää mitään, päätti Malla siirtyä omiin kuvioihinsa takaisin. Nyökkäsi soittavansa parin päivän päästä uudestaan ja katosi samaa reittiä pitkin mistä oli tullutkin. Pesutuvan ovesta. Mie seurasin perässä kuin haamu, ja jäin tuijottamaan pesutuvan ovea suuren hämmennyksen saattelemana.

Sillä sekunnilla kuului etäisesti tuttu pirinä. Haa! Ensimmäinen todistettu kuulohavainto kännykästäni! Vaimeana se surisi jossain hyvinkin läheltä, ja lyhyen penkomisen jälkeen löysin kuin löysinkin sen pyykkikopasta käärittynä likaisiin boksereihin.
Boksereihin!   Siis miks hitossa mua vainoaa nuo miesten bokserit??

Cheer me up!

Tuijotin kenties kolmatta varttia varpaitani. En tiennyt,  oliko ne aina olleet sellaiset, yhtä turvonneen oloiset, vai oliko ne sellaiseksi muuttuneet.  Kaukaa katsottuna ne  näyttivät  erehdyttävästi yliajetuilta grillimakkaroilta.  Läheltä katsottuna ne vain haisivat.



Vetäydyin nopeasti takaisin pitkälleen. Liiankin  nopeasti, sillä kehon yllättämä linkkuveitsiliike laukaisi samointein kaamean oksennusrefleksin. Kun en muutakaan keksinyt, tähtäsin ruokarippeeni  lattialla lojuvaan avonaiseen pitsalaatikkoon. Pitsa taisi palata muhennoksena  ehjemmän puoliskonsa viereen, näin  päättelin sylkiessäni vielä  metwurstin palasia nielusta. Suljin pitsalaatikon irvistellen ja työnsin sohvapöydän alle.


Olo oli karmea. Ja tunkkainen.  Hikinen. Haistelin kainaloitani, ja pyyhin ne sen suuremmin mitään miettimättä tyynyyni. Mulla ei ollut ihan tarkkaa mielikuvaa mikä viikonpäivä nyt oli, ja montako päivää olin krapulaani potenut sohvalla  maaten. Olo ei vain tahtonut asettua aloilleen  eikä mieli tehnyt oikein  asettaakkaan sitä. Kaivauduin niin syvälle sohvaani   kuin suinkin  vain pääsin. Taittelin tyynyjä polvitaipeitteni alle ja käärin peittoa ympärilleni mytyiksi. Ainoa  mielikuva, joka minnuu rauhoitti sairauksien  hetkillä, oli olotila  pilven lailla leijuvassa peittomeressä. Siellä makoilisin, tuhansien peittojen keskellä, joista jokainen olisi  juuri oikean lämpöinen ja viileä, jokainen  täydellisen   kuohkea ja sileä. Ilma olisi raikas ja tuoksuisi vesimeloonille. Ehkä vähän omenasiiderille. Tai ei, ei sittenkään. Vesimeloonille. Unelmieni prinssi toisi luokseni lautasellisen valmiiksi viipaloituja vesimelooneja ja syöttäisi minua. Kohentelisi tyynyjäni ja antaisi vain maata ja nukkua horrostani, varsinaista prinsessan horrostani. Kehuisi kauniiksi, omaksi jumalattarekseen ja antaisi ennen poistumistaan hellän suudelman huulille. Mmmmmm...



Prinssini huulet vaan olivatkin astetta karheammat kuin olin kuvitellut. Raottaessani luomia, huomaan kauhukseni tuijottavan kohti demonisilmiä. Jumalauta! Naapurin kissa oli pujahtanut tuuletusikkunasta sisään, ja nuoli nyt huuliltani oksennuksen  rippeisiä metwurstin jäämiä. Se ei vajaasta ilmeestään päätellen näkynyt ymmärtävän käytöksessään mitään  väärää tai edes omituista. Toisaalta, olen vuosien varrella herännyt ajattelemaan, ettei sen pään sisällä tainnut paljon muuta pyöriäkkään. Joku alkukantainen ohjelmointi vain joka pyörii alkuasetus-asennollaan; Syö, nuku, parittele.
Pidemmän päälle pohtiessani ei voine kai kissaa siitä syyttää. Sama ohjelma tuntuu olevan meikäläiselläkin usein päällä. Ehkä se on joku sisäänrakennettu selviämisvietti vain. Vaikka aika huonosti näyn toteuttavan sitä yksinkertaisintakaan motoriikkaan. Syömiseksi ei varmaan  voine kutsua nestemäistä dieettiä, joka huipentuu päiväkausiksi  kestävään kaiken ulostamiseen. Päästä kuin päästä.  Nukkumiseksiei varmaan voine myöskään kutsua sammumista rappusille, tai baarin vessaan. Tai  krematorion oven eteen (mitähän helvettiä mie  siellä oikein silloin tein??)...  Parittelu taas. noh.. Viime kerrasta saattaa olla aikaa. En ole ihan varma. Joskus olen kyllä herännyt miesten bokserit jalassa,  mutta  naapurin Hilma jaksaa kyllä  muistuttaa mikäli  on täällä uroksen nähnyt, eikä sellaista jutun tynkää ole viime aikoina kuulunut. Eli boksereillekkin lienee sitten jokin toinen mystinen selitys tai sitten olen salaa kääntymässä mieheksi.
Yh... 

Kissa sai joka tapauksessa lentävän lähdön. Se lähti yllättävän ripeästi tuhdista rungostaan huolimatta tuuletusikkunan kautta pihalle vauhtia tahdittaen heittämäni viskipullo. Hieman liian myöhässä tajusin pullossa olevan vielä viskiä pohjalla ja sydäntä riipaisi särkyvä ääni sen osuessa postimerkkipihaani koristavaa tammea vasten. Ehdin juuri pistää pääni ikkunasta nähdäkseni saisiko palasista vielä kerättyä talteen nestettä, mutta aikeeni katkaisi  Hilman kurttuinen tuijotus pensasaidan yli.



"Minää kyllä näin miten sie viskoit meidän Mölliä! Tää on vappaa maa ja kissa pittää vaan huolen sunkin tontistas, pyydystää  kaikki hiiret ja semmottiis."      Hilmalla on kyky näyttää siltä kuin nielaisisi  oman alaleukansa, ja jälleen tuo näytti miten rouvasihmisestä saadaan hetkessä luumun ja perunan kummallinen risteytys.
"Vitut se mitään hiiriä pyydä vaan pitsalle änkesi perkele, niin että ostakaa sille vaan omat metukkansa niin ei tarvii varkaisiin tulla!"  Mie huusin, vaikka oma ääneni kaikuikin liian rujosti pääkopassani. Olikohan mulla  tulossa aivoveritulppa?
"Joutasi sunkin uskoon tulla kun tommosta lööperiä jaksat... Viattomia luontokappaleita. Jumala meitä siunatkoon kun itse Saatana näkyy vierailevan naapurissa..."



Hilma vajosi kurttuinensa pensaan taa ja mie en jaksanut enää ääntäni hajottaa perään. Suuta kuivasi kuin kamelilla ja katse hakeutui automaattisesti takaisin nurmikolla lojuviin pullon sirpaleisiin. Pohja oli kääntynyt oikein päin ja sinne näkyi säästyneen melkein desin verran viskiä. Päätin aloittaa samoin tein sotasuunnitelman; pelastaisinko juoman sieltä kaatamalla nesteen kurkkkuun suoraan, vai olisiko siinä viiltymisriski liian suuri? Voisin toisaalta sirpaleiden varalta  imeyttää sen suoraan pesusieneen ja tiristää sillä sitten kaiken taas nieluun. Toisaalta, en ollut ihan varma omistinko yhtään pesusientä. Ainakaan sellaista, jota uskaltaisin suuhuni survoa.



Ehkä kaikista helpointa on vain etsiä pilli ja kontata juomaan arvokkaat  viskit talteen. Olisihan sitten jotain saatu tällekkin päivälle aikaan.

This is me!

"No jos ei sieltä tule tyttöä, niin sit sieltä tullee poika!"



Niin sanoi armas isäukkoni, kun äitini aikanaan kertoi tiineydestään. Ja josko Jumalassa jotain humoristin vikaa oli, niin loi jonkinmoisen väliinputoajan. Sellaisen kuin minä. Vuosien saatossa olen pohtinut usein, että jos Luoja olisi edes pallit suonut, niin laiskottelulle ja ryyppyreissuille olisi jonkisortin luonnollinen lupa. Sitä vastoin olin saamattomin nainen jonka koskaan olen tuntenut, ja usko pois, - minä tunnen heitä paljon!



En ollut tarpeeksi vanha, että työkyvyttömäksi oisi voineet sanoa, mutten enää tarpeeksi nuorikaan, että kaiken voisi iän piikkiin laittaa. En ollut sieltä rumimmasta päästä, mutten tarpeeksi kauniskaan, että oisin luvan kanssa saanut olla tyhmä. Ja jotenkin se surkean elämäni oravanpyöri pyöri spinnerin lailla silmissä jälleen kerran oksentaessani keittiön lavuaariin. Mulla oli viikon putki takana ja muutama viimeinen aivosolu oli noussut silmien taa huutamaan aselepoa. Jostain syystä aloin itsekkin olla melko varma siitä, että nyt oisi hyvä laittaa taas korkki kiinni ja kerätä voimia, -ja ennen kaikkea itsetunnon rippeitä. Jostain syystä myö oltiin Miisan kanssa päätetty nostaa statustamme, ja hulvattoman muuntautumispäivän päätteeksi asteltu TopVermoon ja tilattu ainoastaan viinejä, joiden nimet luultiin osaavamme lausua, sekä drinkkejä jotka sädehti kilpaa discopallon kanssa. Miisan alehallin irtoripset alkoi lerpattaa jo puolilta öin, ja aamulla se yski niitä jo keuhkoistaan. Mulla vastavärjätty punainen tukka oli kaiketi joutunut vappuvärin kohteeksi, tai sitten sen poispesussa oli laistettu, sillä tanssilattialla kerätty hiki sai värin valumaan pitkin otsaa. Olin ennenpitkää muistuttanut tappelun sankaria, sillä portsari soitti jossain vaiheessa poliisit paikalle. Tuossa vaiheessa Miisa oli jo leijuvien ripsiensä saattelemana onnistunut oksentamaan ensimmäiset satsit ylös, jolloinka toinen puoli tukasta oli latvoista klimppiintynyt haisevaan vatsanesteeseen. Enkä varmaan itsekkään mikään kapakan kaunotar ollut, verevän näköisenä, korko kengästä poikki tanssittuna. Yritin pelastaa tilannetta viettelemällä nuorempaa konstaapelia. Kähisin niin seksikkäästi kuin osasin ja annoin luomien lepsua kuin Marilynillä. Ilmeisesti olin muistuttanut enempi kuolemaa tekevää matelijaa, kuin viettelijätärtä, ja näin ollen meiltä evättiin nauraen jopa maijakyyti kotiin. Kävelymatka tuli, ja jollei tilanne oisi hävettänyt niin suunnattomasti, olisin aikanaan rustannut reklamaation virkavallalle virkavelvollisuuden rikkomisesta. Tai sitten en. Tuskimpa sitäkään olisin oikeasti saanut koskaan tehtyä.



Miisa oli häipynyt nurkista parin päivän kuluttua, sen maksa ei kestänyt enempää statuksennostoa. Itse jatkoin sinnikkäästi glamour-elämääni rakentamalla viinaksistani ainoastaan eksoottisia drinkkejä. Kas, spurguthan vetää vain kossua ja vettä, mutta arvonsa tunteva nainen juo vain kaikkea hedelmäistä tai kivan väristä. Tai kyllä se kossukin kelpasi, kunhan siinä on pieni sateenvarjo. Tai sekoitustikku. Tai kunhan se nautitaan lasista eikä suoraan pullosta. Niinpä... Viimeisin yritykseni saada tehtyä pinacoladaa, oli kaataa Tapiota aimo loraus yhteen survotun Pirkan vaniljajäätelön kanssa. Samanlaiselta pirtelöltä ne telkkarissakin näytti, joskin niihin oli koristeeksi aina lyöty viipale ananasta ja drinkkiä hörppi ruskea malli, jonka hampaat loisti kilpaa auringon kanssa. Minä keikistelin aikani peilin edessä tuoppini kanssa, mutta näin vain kalmankalpean silmät punaiseksi juoneen naisen, jonka tukka muistutti yliajettua kettua ja hymyn sijaan joka hörpyllä suuhun tuli pieni pisara oksennusta.



Tällä haavaa päässä jyskytti kokonainen trumpettiorkesteri, kaikki eri tahdissa. Suuta asusti karvainen kameli ja naapurin kissa tuntui kusseen mua silmille. Mä en tiedä häpesinkö, vai jaksoinko kunnolla välittää edes siitä. Status oli nostettu juuri sille tasolle, kuin se oli aina ollutkin, eikä siihen selvästikkään ollut tulossa muutosta. Katselin aikani kämppäni kaaosta ja päätin sulkea silmät ja leikkiä että juuri näin olisin parhain feng shui, kung hai, vai mikälie...



Isäni oli ollut aikansa onnesta soikeana saadessaan pikkuprinsessan, mutta vuosien myötä kasvoi kauhunkankeaksi jälkikasvunsa kasvavan kylän tunnetuimmaksi juoppoharpuksi. Aikansa se yritti ojentaa ja opastaa, mutta rujo kieli ja likainen mieli vei voiton vanhoillisuudesta. Pari kertaa vuodessa tuo jaksaa soitella ja kysyä kuinka on töitten laita, mutta aina tuo siirtyy puhumaan säästä ja mummon pahenevasta osteoporoosista. Pari vuotta siitä osteoporoosista on small talkkia jauhettu ja vähitellen alan miettimään, että mun olisi aika googlata, että mitä hiton vaiva se edes on, kun ei poiskaan tunnu lähtevän.