Tuijotin kenties kolmatta varttia varpaitani. En tiennyt, oliko ne aina olleet sellaiset, yhtä turvonneen oloiset, vai oliko ne sellaiseksi muuttuneet. Kaukaa katsottuna ne näyttivät erehdyttävästi yliajetuilta grillimakkaroilta. Läheltä katsottuna ne vain haisivat.
Vetäydyin nopeasti takaisin pitkälleen. Liiankin nopeasti, sillä kehon yllättämä linkkuveitsiliike laukaisi samointein kaamean oksennusrefleksin. Kun en muutakaan keksinyt, tähtäsin ruokarippeeni lattialla lojuvaan avonaiseen pitsalaatikkoon. Pitsa taisi palata muhennoksena ehjemmän puoliskonsa viereen, näin päättelin sylkiessäni vielä metwurstin palasia nielusta. Suljin pitsalaatikon irvistellen ja työnsin sohvapöydän alle.
Olo oli karmea. Ja tunkkainen. Hikinen. Haistelin kainaloitani, ja pyyhin ne sen suuremmin mitään miettimättä tyynyyni. Mulla ei ollut ihan tarkkaa mielikuvaa mikä viikonpäivä nyt oli, ja montako päivää olin krapulaani potenut sohvalla maaten. Olo ei vain tahtonut asettua aloilleen eikä mieli tehnyt oikein asettaakkaan sitä. Kaivauduin niin syvälle sohvaani kuin suinkin vain pääsin. Taittelin tyynyjä polvitaipeitteni alle ja käärin peittoa ympärilleni mytyiksi. Ainoa mielikuva, joka minnuu rauhoitti sairauksien hetkillä, oli olotila pilven lailla leijuvassa peittomeressä. Siellä makoilisin, tuhansien peittojen keskellä, joista jokainen olisi juuri oikean lämpöinen ja viileä, jokainen täydellisen kuohkea ja sileä. Ilma olisi raikas ja tuoksuisi vesimeloonille. Ehkä vähän omenasiiderille. Tai ei, ei sittenkään. Vesimeloonille. Unelmieni prinssi toisi luokseni lautasellisen valmiiksi viipaloituja vesimelooneja ja syöttäisi minua. Kohentelisi tyynyjäni ja antaisi vain maata ja nukkua horrostani, varsinaista prinsessan horrostani. Kehuisi kauniiksi, omaksi jumalattarekseen ja antaisi ennen poistumistaan hellän suudelman huulille. Mmmmmm...
Prinssini huulet vaan olivatkin astetta karheammat kuin olin kuvitellut. Raottaessani luomia, huomaan kauhukseni tuijottavan kohti demonisilmiä. Jumalauta! Naapurin kissa oli pujahtanut tuuletusikkunasta sisään, ja nuoli nyt huuliltani oksennuksen rippeisiä metwurstin jäämiä. Se ei vajaasta ilmeestään päätellen näkynyt ymmärtävän käytöksessään mitään väärää tai edes omituista. Toisaalta, olen vuosien varrella herännyt ajattelemaan, ettei sen pään sisällä tainnut paljon muuta pyöriäkkään. Joku alkukantainen ohjelmointi vain joka pyörii alkuasetus-asennollaan; Syö, nuku, parittele.
Pidemmän päälle pohtiessani ei voine kai kissaa siitä syyttää. Sama ohjelma tuntuu olevan meikäläiselläkin usein päällä. Ehkä se on joku sisäänrakennettu selviämisvietti vain. Vaikka aika huonosti näyn toteuttavan sitä yksinkertaisintakaan motoriikkaan. Syömiseksi ei varmaan voine kutsua nestemäistä dieettiä, joka huipentuu päiväkausiksi kestävään kaiken ulostamiseen. Päästä kuin päästä. Nukkumiseksiei varmaan voine myöskään kutsua sammumista rappusille, tai baarin vessaan. Tai krematorion oven eteen (mitähän helvettiä mie siellä oikein silloin tein??)... Parittelu taas. noh.. Viime kerrasta saattaa olla aikaa. En ole ihan varma. Joskus olen kyllä herännyt miesten bokserit jalassa, mutta naapurin Hilma jaksaa kyllä muistuttaa mikäli on täällä uroksen nähnyt, eikä sellaista jutun tynkää ole viime aikoina kuulunut. Eli boksereillekkin lienee sitten jokin toinen mystinen selitys tai sitten olen salaa kääntymässä mieheksi.
Yh...
Kissa sai joka tapauksessa lentävän lähdön. Se lähti yllättävän ripeästi tuhdista rungostaan huolimatta tuuletusikkunan kautta pihalle vauhtia tahdittaen heittämäni viskipullo. Hieman liian myöhässä tajusin pullossa olevan vielä viskiä pohjalla ja sydäntä riipaisi särkyvä ääni sen osuessa postimerkkipihaani koristavaa tammea vasten. Ehdin juuri pistää pääni ikkunasta nähdäkseni saisiko palasista vielä kerättyä talteen nestettä, mutta aikeeni katkaisi Hilman kurttuinen tuijotus pensasaidan yli.
"Minää kyllä näin miten sie viskoit meidän Mölliä! Tää on vappaa maa ja kissa pittää vaan huolen sunkin tontistas, pyydystää kaikki hiiret ja semmottiis." Hilmalla on kyky näyttää siltä kuin nielaisisi oman alaleukansa, ja jälleen tuo näytti miten rouvasihmisestä saadaan hetkessä luumun ja perunan kummallinen risteytys.
"Vitut se mitään hiiriä pyydä vaan pitsalle änkesi perkele, niin että ostakaa sille vaan omat metukkansa niin ei tarvii varkaisiin tulla!" Mie huusin, vaikka oma ääneni kaikuikin liian rujosti pääkopassani. Olikohan mulla tulossa aivoveritulppa?
"Joutasi sunkin uskoon tulla kun tommosta lööperiä jaksat... Viattomia luontokappaleita. Jumala meitä siunatkoon kun itse Saatana näkyy vierailevan naapurissa..."
Hilma vajosi kurttuinensa pensaan taa ja mie en jaksanut enää ääntäni hajottaa perään. Suuta kuivasi kuin kamelilla ja katse hakeutui automaattisesti takaisin nurmikolla lojuviin pullon sirpaleisiin. Pohja oli kääntynyt oikein päin ja sinne näkyi säästyneen melkein desin verran viskiä. Päätin aloittaa samoin tein sotasuunnitelman; pelastaisinko juoman sieltä kaatamalla nesteen kurkkkuun suoraan, vai olisiko siinä viiltymisriski liian suuri? Voisin toisaalta sirpaleiden varalta imeyttää sen suoraan pesusieneen ja tiristää sillä sitten kaiken taas nieluun. Toisaalta, en ollut ihan varma omistinko yhtään pesusientä. Ainakaan sellaista, jota uskaltaisin suuhuni survoa.
Ehkä kaikista helpointa on vain etsiä pilli ja kontata juomaan arvokkaat viskit talteen. Olisihan sitten jotain saatu tällekkin päivälle aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti