Uusi päivä

Oli kulunut lie montakohan päivää Mallan eriskummallisesta visiitistä, kun aloin vasta vähitellen pääsemään takaisin maanpinnalle omasta surkeasta sirkuksestani, jota krapulaksikin kutsutaan. Aloinkohan ehkä tulla vanhaksi, sillä en muistanut nuorempana kärsiväni näin montaa päivää julmetonta liskojen letkeää lutkutusta ennen kuin olotila alkoi edes etäisesti muistuttaa elämisen etäisintä muotoa.

Tai sitten se oli vain harjoittelun puutetta. Who knows?

Loiventavilla tuppasi olemaan humaltava vaikutus, joten ne olivat laskemattoman monta kertaa karanneet jo nostaviksi tahoiksi, kunnes laskuhumalan tuoma vitutus alkoi taas nousta pintaan, ja neuvoi tarttumaan jälleen loiventavaan. Tällä kertaa vaan ei löytynyt tipan tippaa mitä juoda, enkä kuitenkaan vielä kokenut olevani niin epätoivoinen jotta olisin lähtenyt naapurin lasolia rosvoamaan. Tämä oli ehkä fiksuin päätökseni vähään aikaan, joten pikkuhiljaa aloin saada otetta itsestäni. Pääsin jopa suihkuun.

Siellä sitten veden valuessa päätä myöten istuin kylmällä laattalattialla ja varoin tukkimasta lattiakaivoa. Muutaman kerran olen ollut aiheuttaa vesivahingon sammumalla lattiakaivon päälle, mutta nolompaahan se olisi aiheuttaa selvinpäin...

Suihkunraikkaana kun sitten astelin läpi kosmisen kaaokseni aina jääkaapille saakka, totesin jälleen kerran sen tyhjäksi. Valon lisäksi siellä viihtyi puoliksi syöty suolakurkkupurkki ja paketillinen voita.

Kiitos aikasin suoritettujen ennakkoperintöjen, mulla oli oma katto pääni päällä, eikä velkaa siitä latin latia. Mutta safka ei kuulunut velattomaan elämään. Vaikka pitsat kulkikin likipitäen omilla jaloillaan kotiovelle saakka, niin ei niitä lähettijäkään voinut ilman valuuttaa käännyttää pois. Kerran yritin, ja se on oma tarinansa se.

Puistatti etukäteen ajatus työnteosta, mutta tiesin, että mun oli otettava Mallan tarjous vastaan. Kaivoin kännykän esiin ja näpyttelin Miisan numeron pikavalinnasta. Miisa vastasi pelottavan nopeasti ja heleän reippaalla tervehdyksellä. Mua oikeen ärsytti. Oli niitä, jotka toipui omaksi kauniiksi itekseen alta sekunnin, oli vastoinkäyminen sitten humala tai synnytys. Ne oli noitia ja supernaisia, eikä mikään ole sen ärsyttävämpää kuin olla supernaisen paras ystävä. Jatkuva vertauskohde ja aina se rumempi, haisevampi ja huonokuntosempi.

-”Haista vittu, Miisa!”

-”No on mullakin sua Viivi ollu ikävä!” Miisa nauroi eikä ollut moksiskaan mun provosoivasta aloituksesta. Se ärsytti mua entistä enemmän. Aloin kihistä kiukusta, mikä ilmeisesti kuului langan toiseen päähän, sillä Miisa jatkoi kuin ohimennen suoraan asiaan.

-”Tuu tänne ni saadaan sovitettua sullekkin tarjoilijan asua. Sen takiihan sä varmaan soitit? Mullon myös muutama niksi miten me saadaan oma osamme tarjoilusta.”

Melkein kuulin sen iskevän silmää ennen nauramistaan ja jälleen huomasin sen onnistuneen saamaan musta mykän. Ei mulla kai sit mitään asiaa ollutkaan perkele.

Hyppäsin siis bussiin, ja parinkymmenen minuutin kuluttua soittelin Miisan ovikelloa.
"Hyvää joulua!" Toivotti vielä ovessa roikkuva kranssi, mutta Miisa oli sillä tavalla suurpiirteinen, ettei se jaksanut sitä ottaa pois. Varsinkaan jos seuraavaan jouluun oli vähemmän aikaa kuin mitä edelliseen jouluun oli ollut, niin olkoon siinä tapauksessa. Jo valmiina.

Miisa avasi oven sädehtien kuin enkeli konsanaan. Sen rinnalla tunsin oloni aivan nuhjuiseksi muumioksi. Ja PAINAVAKSI. Miisa kun tuntui lipuvan lattiapinnan yläpuolella täysin ääneti, ja mun askellus perästä kuului vähintään kahta kerrosta alemmalle naapurillekkin.

Sohvan karmilla oli levitettyinä kaksi valkoista kauluspaitaa ja kaksi mustaa kynämekkoa sekä pienet ja suloiset pitsiset esiliinat. Miisa kiskoi sekunnissa omansa ylleen ja keikkuloi edessäni hihkuen kuin teinityttö. Ja pitihän se myöntää, mokoma näytti tyrmäävältä!

-”Mistä sulla tällaset vermeet oikein on?” kysyin ihmeissäni.

-”Jäänteitä tarjoilijan uralta.”

Tunsin oloni heti kouriintuntuvan ikävältä. Kuulostelin hiljaa itseäni ja tunnistin sen mustasukkaisuudeksi! Ei jumalauta, miten voi olla että joku hemmetin Malla tietää mun bestiksestä sellaista mitä mä en tiennyt? Vai kertoiko se sitten jotain musta itsestäni? Kun tarkalleen ottaen muistelin, niin olihan sillä puheissa toistunut paljon LaClueve, kaupungin hienostorafla, mutta mie olin aina kuvitellut sen kerskailevan siitä ikään kuin asiakkaan roolissa. Ja kelle muka olisi ollut varaa illallistaa LaCluevessa viidesti viikossa?? Hah!

No joo... Mutta että se olikin tarjoilija. Hitto. En viittiny kysyä miksei se enää siellä ollut.

Sitä vastoin hypistelin pitsisiä esiliinoja ja sanoin etten tiennyt tarjoilijoiden käyttäneen täällä sellaisiakin.

-”Niin, siis nuo essut on kyllä jäänteitä toisentyyppiseltä keikalta... Niihin kuului myös sukkanauhat ja stringit, mutta aattelin että ne ei ole välttämättä ihan soveliaita niihin hääjuhliin.”

Multa katkesi ajatus heti miettiessäni miksi hitossa duunipaikka maksaisi jopa alusvaatteet päällysvaatteiden alle. Eihän niitä kukaan näe? Vai huokuuko se arvokkuus sitten niin sisältäpäin?

Mitähän seuraavaksi? Maiksaisiko ne tamppoonitkin?

-”Mut korkkarit sun pitää hommaa ite. Mullon nää yhet Louboutonit, mut toisia ei oo.”

-”Mitkä ihmeen löpöttimet? Miks korkkarit? Mä kun luulin et se on raskas duuni keikkua koroilla..”

Miisa pyöräytti silmiään kuin vajaaälyiselle. Mua kiukutti taas. Ja nykyään aina. Miksköhän?

-”Hei haloo! Meinaat sä jatkossakin vaan piehtaroida pelkkien boksereiden kanssa vai kaipaisitsä joskus ihan makkaraakin? Häät on tunnetusti mikä parhain paikka iskee sinkkuja, ja mä meinaan ainakin karata jatkoille ihan oman Adoniksen kanssa.”

Mistä hitosta Miisa ties mun kummallisesta bokserikirouksestani??

-”Joo, okei. Niin tietysti. Eli habituksen kohotus taas vai? Mut ei mul oo varaa mihinkään merkkikorkoihin. Ja kuka niitä kattoo? Eiks se oo pääasia et on pohkeet esillä ja perse pystyssä ja varpaat kynnet leikattuna?”

-”Ei kyl se on kato yksityiskohdat joista tosisaaliin tunnistaa. Punanen pohja, ranskalainen manikyyri ja shamppanjaa huulilla. Avot!”

Pikkuhiljaa Miisa sai mut taas innostumaan. Edellisestä statuksenkohotuksesta oli nippanappa vasta selvitty, mutta tässä sitä mentäisi ja taas. Vahingosta vain viisastuneena. Tällä kertaa satsattaisiin alkuvalmisteluihin. Silloin mikään ei voisi mennä pieleen. Samalla saataisiin lätkäistyä montakin kärpästä kerralla. Tienattaisiin rahaa ja pidettäisiin hauskaa. Valitsisimme vain ritarien joukosta ne kaikista komeimmat. Hah! Kyllä elämä on helppoa kun sen oikein oivaltaa.